Paranevatko palvelut hyvinvointialueiden myötä? Epäilyjäkin on esitetty.
Jatkamme tässä tietopaketissa aluevaalien tärkeiden kysymysten käsittelyä. Lue halutessasi ensin aiemmin julkaistu Aluevaalien ABC – mistä äänestetään?
Paljonko hoidon pitäisi maksaa?
Suomen erityissairaanhoito, esimerkiksi kirurgia, on kansainvälisten vertailujen mukaan kunnossa, osin jopa huippukunnossa, vaikkakin jonot ovat usein pitkiä. Myös perusterveydenhuolto toimii työterveyshuollon osalta vähintään kohtuullisesti.
Sen sijaan terveyskeskuspalvelut, joita käyttävät muun muassa lapset, eläkeläiset ja työttömät, ovat selvästi heikommalla tolalla. Erityisesti hoitoon pääsyn hitaus on herättänyt närää.
Jonoja on lyhennetty jonkin verran asiakkailta perittävillä maksuilla, jotka karsivat turhia käyntejä. Toisaalta asiakasmaksut myös karsivat tarpeellisia käyntejä, jos maksu on liian suuri. Mikä on asioinnin oikea hinta?
Asiakasmaksut ovatkin keskeinen – ja vaikea – palvelujen saatavuuteen liittyvä kysymys, johon aluevaltuutetut joutuvat ottamaan kantaa.
Sote-keskuksia terveyskeskusten tilalle
Palvelujen saatavuutta voi parantaa myös yhteistyötä lisäämällä. Kun sosiaalityö ja terveydenhuollon eri sektorit toimivat paremmin yhdessä voidaan ongelmia ennaltaehkäistä. Tällöin terveydenhuollon tarve ja siten myös ruuhkat vähenevät.
Yhteistyöstä on saatu hyviä alustavia kokemuksia esimerkiksi Siunsotessa, joka on eräänlainen Pohjois-Karjalassa toimiva hyvinvointialue jo ennen hyvinvointialueita.
Mikään ei siis varsinaisesti olisi estänyt yhteistyön syventämistä jo aiemmin kunnissa ja niiden yhteenliittymissä. Hyvinvointialueilla kuitenkin kaikki sosiaalitoimi ja terveydenhuolto toimii ensimmäistä kertaa samassa organisaatiossa yhden johdon alaisena. Siksi yhteistyön syvenemistä voi pitää väistämättömänä.
Asiakkaan kannalta se tarkoittaa, että muutaman vuoden päästä asioidaan terveyskeskuksen sijaan sote-keskuksessa. Tämä ainakin on tavoite Turun seudun pilottihankkeessa. Suunnitteilla on uudenlainen toimipiste, josta asiakas saa saman katon alta tärkeimmät palvelut.
Miten sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia pystytään ennaltaehkäisemään syvenevällä yhteistyöllä? Tämäkin on kysymys, johon aluevaltuutetut joutuvat paneutumaan.
Kuka saa kansalaisia palvella?
Sipilän hallituksen kaatuneessa sote-hankkeessa suurimpia kiistoja aiheutti yksityisten palvelujen rooli. Hallituksen mielestä terveysalan yritykset olisivat tehokkaampia ja innovatiivisempia. Ne myös lisäisivät valinnanvapautta. Oppositio – lähinnä vasemmisto – taas tuntui suhtautuvan terveysalan yrityksiin epäluuloisesti.
Lopulta perustuslakivaliokunta linjasi, että liiallinen yksityistäminen voisi johtaa jopa peruspalvelujen katoamiseen tietyllä alueella, jos niistä huolehtiva yritys esimerkiksi menisi konkurssiin. Niin ei tietenkään saa perustuslain perusteella tapahtua.
Eduskunnan päättämässä Marinin hallituksen laissa lukeekin, että hyvinvointialueen on vastattava ”riittävästä omien palvelujen tuotannosta”. Riittävää tuotanto on, jos hyvinvointialue pystyy pitämään langat käsissään ja tuottamaan palveluja kaikissa olosuhteissa.
Ulkoistaminen yrityksille ei kuitenkaan ole kiellettyä. Siksi aluevaltuutetut joutuvat päättämään, kuinka paljon palveluja voi yksityisille yrityksille siirtää ja paljonko on tehtävä itse.
Leveämmät hartiat
Suuri ongelma on myös palvelujen alueellinen jakautuminen. Työikäiset muuttavat kasvukeskuksiin ja syrjäseutujen väestö ikääntyy vielä nopeammin kuin muualla. Monelta pieneltä kunnalta rahat ja sen myötä palvelut yksinkertaisesti uhkaavat loppua.
Monet asiantuntijat ja selvitykset suosittelivatkin noin viittä maakuntaa, joilla jokaisella olisi riittävän suuret resurssit ongelman ratkaisemiseen eli pienten kuntien sote-palvelujen hoitamiseen.
Monenlaisten kompromissien jälkeen hallitus ja eduskunta päätyivät kuitenkin perustamaan 21 hyvinvointialuetta. Kriitikoiden mielestä määrä on aivan liikaa. Osa alueista on niin pieniä ja köyhiä, että ne tuskin pystyvät tarjoamaan kaivattuja ”leveämpiä hartioita”.
Rahaa taikaseinästä?
Liian pienten hyvinvointialueiden takia alueille ei voitu myöskään antaa verotusoikeutta vaan valtio rahoittaa niiden toiminnan. Ja kun rahoitus tulee ulkopuolelta, se ei ole ihanteellinen tilanne monestakaan syystä.
Keskeisin ongelma on kannustiminen puute.
Valtio pyrkii kannustamaan alueita tehostamaan toimintaansa korvaamalla jatkossa vain 80 prosenttia palvelutarpeen vuosittaisesta kasvusta. Näin ollen aluevaltuutetut joutuisivat jatkuvasti etsimään keinoja säästää ja tehostaa.
Kriitikot kuitenkin huomauttavat, että lainsäädäntö toisaalta määrää, että kaikille kansalaisille on taattava riittävät palvelut, esimerkiksi sairaita ei saa jättää hoitamatta.
Kun nämä kaksi tavoitetta, säästäminen ja hoitaminen, väistämättä ajautuvat ristiriitaan, kumpi voittaa? Kriitikoiden mielestä valtion on rahojen loppuessa taivuttava lain määräämien toimintojen turvaamiseksi.
Siinä tapauksessa aluevaltuutetuilla ei olisi kummoisiakaan kannustimia pyrkiä valtion määräämään säästötavoitteeseen. Se taas tarkoittaisi lyhyellä tähtäimellä, että palvelut eivät ainakaan merkittävästi heikkenisi. Toisaalta pidemmällä tähtäimellä ja kansantalouden kannalta Suomen lienee pakko säästää jo ikääntymisestä johtuen.
Kyselyn perusteella vain 10 prosenttia kansasta uskoo sote-uudistuksen parantavan palveluja. Heikkenemiseen uskoo 40 prosenttia. Ehkä kansa tällä kertaa tietää – ainakin sen, että ongelmat ovat niin suuria, että helppoja ratkaisuja ei ole luvassa.
